Kato nyt ittees!

Minna Salakari

Minna Salakari

Viimeistään siinä vaiheessa, kun lapset kasvavat esiteineiksi ja murrosikäisiksi, alkaa oma peilikuva vanhempana kiinnostaa. On psykologisesti aivan varmaa ja täysin normaalia, että nelikymppisenä erityisesti nainen alkaa elää itselleen, ajatella omaa parastaan ja suunnitella omaa tulevaisuuttaan. Lapset alkavat selvitä itsekseen, ja kotikin pysyy hallittavampana. Puolison kanssa väsymyksestä johtuvat turhat riidat on riidelty, ja yhteinen arki kulkee omaa tuttua kaavaansa. Ihan parasta.

Oma peilikuva alkaa kiinnostaa siksikin, että se antaa osviittaa siitä, miten viime vuosina on kaiken kaikkiaan mennyt. Stressi, unettomuus ja heikot elämäntavat näkyvät nopeasti naamasta, sanotaan. Peiliin tulee katsottua kuitenkin myös siksi, että vanhempana saa usein tuntea olevansa hyvinkin mitätön ja heikoilla. Nolo milloin minkäkin syyn takia. Välillä pitää tarkistaa, kuinka kamalana sitä oikeastaan näyttäytyykään.

Itsetunto on koetuksella kaikissa elämän murrosvaiheissa. Tässä huomautankin, että pahimmissa murrosiän tyrskyissä ei riitä, että oma (todella kaukana takanapäin siintävä) nuoruus ja teinirimpuilut, raskausajat, synnytykset ja väsyttävä pikkulapsiarki ovat vieneet itsetunnon melko alhaisiin lukemiin. Sitten tulevat teinit ja riistävät kohtuuttomuudellaan juuri matonrajasta keräillyt itsetunnon palaset.

”Kato nyt ittees!” parkaisi toinen esiteineistä kauhuissaan muutamia vuosia sitten. Toinen huusi samassa iässä täyttä kurkkua, että ”etkö sä tajua mitään? Miten sä oot vielä noin rumakin!?” Tilanteessa, jossa lempipaita oli pyykkäämättä ja spagetin sijaan tarjoiltiin lasagnea. Se oli kaikin puolin tiukka paikka. Teini kokee vanhempansa rasitteena, rumina, aina liian vähissä, runsaissa tai muuten vaan vääränlaisissa vaatteissa kulkeviksi pahanilman linnuiksi, joista pitäisi päästä eroon nopeasti. Ainakin kadun toiselle puolelle.

Kuten alussa kirjoitin, nykyään peiliin tulee katsottua. Omasta mielestäni osaan punnita omia hyviä ja kehitettäviä puoliani ja asettautua toisen asemaan, ikään kuin tarkkailemaan myös ulkopuolisen silmin aikuista minääni. Olen ehtinyt näinä vuosina myös pohtia paljon sitä, miten ulkonäkö- ja suorituskeskeistä arkea me elämme: ei riitä, että kelpaa itselleen, pitää riittää myös puolisolle, lapsille, omille vanhemmilleen, työtovereille ja ystäville. Vaikka järki sanoo, että näin ei oikeasti ole, tunne vie täysillä. Kasvatus, omaksutut roolit, ulkonäköodotukset ja yhteiskunnan luomat kauneusihanteet vaikuttavat itsetunnon kehittymiseen jo varhaisissa lapsuus- ja nuoruusvaiheissa. Mikä rooli onkaan medialla ja somella?

Lapset ovat kasvaneet, pienin heistä katsoo vanhempiaan – onneksi myös omaa peilikuvaansa – toistaiseksi ihaillen. Ihan ensimmäisiä kertoja elämässäni huomaan myös itse ihailevani itseäni. Muutamia viikkoja sitten havahduin tähän ajatukseen eteisessä kenkiä siivotessani – kuinka hyvin asiat ovatkaan, ja miten hyvin minulla ja meillä perheyhteisönä meneekään. Minulla on kaikki, mitä elämältäni olen toivonut, ja peilikuvakin hymyilee. Muistan miettineeni tuossa hetkessä puoliääneen, että oikeastaan olen aika käypä yli nelikymppinen kolmen lapsen ura-aallokossa pyristelevä äiti. Rako hampaiden välissäkin on kuin se olisi juuri minulle tehty, vaikka se valtavirrasta poikkeaakin.  Peiliin katsoo ensimmäistä kertaan noin 20 vuoteen itseensä tyytyväinen nainen. Se sellainen, joka on selvinnyt kolmen lapsen pikkulapsi- ja melkein teinivuosistakin, joka tunnetaan optimistisuudestaan, hymystään ja kuuluvasta naurustaan. Sellainen itsestään huolta pitävä, työssään ja avioliitossaan viihtyvä selviytyjä. 

Tyytyväisyyden taustalla on monia asioita: ikä, vanhemmuus, kokemus, pitkä parisuhde ja kehut ääneen sanova aviomies, ystävät, onnistumisen tunteet, saavutukset ja lasten kasvu. Armollisuus itseä kohtaan lisääntyy rintarinnan iän kanssa; olen hyvä juuri omanlaisenani. Käytän nykyisin yhä vähemmän aikaa pohtien, mitä muut ajattelevat minusta tai tekemisistäni. Tämä johtuu paitsi siitä, etten ole enää kovinkaan kiinnostunut aiheesta myös siitä, ettei minulla ole ollut aikaa ajatella sitä – tai juuri mitään muutakaan. Ruuhkavuodet ovat tehneet tehtävänsä ihan hyvässäkin.

Hei, minä selvisin! -ajatus hiipii yhä uudelleen mieleeni. Hymyilyttää. Minä todella selvisin. Raastavista kommenteista, kohtuuttomista vaatimuksista ja todella kekseliäistä haukkumanimistä, joilla teinit taannoin sivalsivat. Itsetuntoni on jälleen selkeästi matonreunan yläpuolella.

Teille kaikille ulkonäköpaineista tai muuten vaan teiniangsteista kärsiville annan yhden neuvon: suihkussa ollessanne katsokaa hymyillen itseänne peilistä –  tai saunanovesta. Vähitellen silmä tottuu.

Minna