Resilienssi on asennetta, sinnikkyyttä ja joustavuutta – miksi jotkut selviytyvät ja toiset eivät?

Käänteentekevät elämäntilanteet, kuten vakava sairaus tai menetys, kohdataan yksilöllisesti. Omaa resilienssiään, psyykkistä palautumiskykyään, on kuitenkin mahdollista vahvistaa kaikenikäisenä.

LOKI 2/2018
Julkaistu LOKI-lehden numerossa 2/2018

Vaikka resilienssi on tuttu käsite maailmalla, Suomessa siitä on puhuttu ammattilaisten keskuudessa enemmän vasta parin viime vuoden aikana. Psykologi, kouluttajapsykoterapeutti Soili Poijulan mukaan resilienssi-sanalle ei ole suomen kielessä käsitettä täydellisesti kuvaavaa vastinetta. Resilienssin voi sanoa olevan joustavaa palautuvuutta, sinnikkyyttä, pärjäävyyttä, eräänlaista lannistumattomuutta.

Poijula on kliinikkona ja tutkijana erikoistunut surun interventioihin ja psykoterapiaan, jotka tähtäävät resilienssin vahvistamiseen. Hänen mukaansa osa kärsii traumaattisissa tilanteissa niin kovasti, että he tarvitsevat psykoterapeuttista apua. Keskimäärin kymmenen prosenttia surevista sairastuu pitkittyneen surun häiriöön.

– Paljon on keskusteltu siitä, onko suru sairaus, mutta sitä se ei kuitenkaan ole. Saadessaan apua ja hoitoa voi olla hyvinkin resilientti, selviytyvä, Poijula sanoo.

– Henkilöt, jotka ovat kokeneet menetyksiä jo lapsuudessaan, ovat monesti empaattisempia ja arvoiltaan syvällisempiä kuin ne, jotka ovat välttyneet pahalta. Siinä näkyy henkinen kasvu. Vaikeita kokemuksia ei saa jättää käsittelemättä, sillä vaikeneminen voi lopulta olla jopa hengenvaarallista.

Auta muita ja anna toisten auttaa sinua.

Lasten resilienssitutkimuksissa on huomattu, että pelkästään yksilön ominaisuudet, kuten joustava persoonallisuus ja hyvät kognitiiviset taidot, eivät riitä selviytyvyyden vahvistamiseen, vaan lisäksi tarvitaan tiettyjä ympäristötekijöitä. Niitä ovat esimerkiksi turvalliset ihmissuhteet.

– Kaikilla selviytyjillä on usein vierellään vähintään yksi välittävä ja huolehtiva aikuinen, jonka ei kuitenkaan välttämättä tarvitse olla oma biologinen vanhempi.

– Resilienssiin on havaittu kuuluvan myös muun muassa vihreä luonto ja vapaaehtoistyö. Toisen auttaminen lisää hyvinvointia ja terveyttä. Joillekin tyydytystä voi tuoda esimerkiksi työelämä, Poijula luettelee.

Rohkeus kohdata vaikeudet

Poijulan mukaan yksilön resilienssiin vaikuttavat keskeisesti oma aktiivisuus sekä uskallus kestää vaikeita tunteita ja reaktioita. Aktiivinen selviytyminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisi yksin vahva.

– Sosiaalisen tuen etsiminen on tärkeää. Auta muita ja anna toisten auttaa sinua. Tukea voi saada esimerkiksi internetistä, joskin nettimaailma ei koskaan korvaa ihmisen katsetta ja kosketusta. Tarvitsemme toisia jakamaan kokemuksia ja auttamaan asian käsittelemisessä, Poijula muistuttaa.

Mistä tiedämme, milloin on selviytynyt suuresta menetyksestä tai muutoksesta? Poijulan mukaan esimerkiksi silloin, kun toimintakyky on palautunut ja pystymme jälleen itse valitsemaan, keiden edessä näytämme tunteitamme.

– Tyypillisesti tunteiden sääntely menetetään surun alussa. Tietynlaiseen selviytymiseen kuuluu se, että jaksaa taas olla toisten kanssa ja nauttia ihmissuhteista.

Suru on hidas, muuttuva ja yksilöllinen prosessi. Resilientit surevat eivät uppoudu suruun vaan säilyttävät katseensa tulevaisuudessa. Surevan on kohdattava surun tuska, hyväksyttävä kuolema tosiasiana ja opittava elämään ilman edesmennyttä läheistään.

– Kun uhka häviää, joustava mieli palautuu. Pian menetyksen jälkeen surun ja kaipauksen rinnalla on myönteisiä ja hyviä muistoja, jotka auttavat kestämään. Menetys on jokaiselle erilainen kokemus.

 

Suhde toiseen ihmiseen on korvaamaton, erityisesti hädän hetkellä. Resilienssi ei ole itsekkyyttä, vaan siihen kuuluu myös halu auttaa toista.

 

Kuka lohduttaisi mummia ja ukkia?

Lapsenlapsen kuolema ei kulje luonnollisen kuolemajärjestyksen mukaan, vaan kääntää asetelman päälaelleen. Isovanhempi jää usein tukijan rooliin, kun perheessä menetetään lapsi.

– Monet kansainväliset tutkimustulokset osoittavat, että isovanhemmat ovat unohdettuja surijoita. Kysyimme isovanhemmilta, keiltä he ovat saaneet tukea lapsenlapsen kuoleman jälkeen ja minkälaista tukea he olisivat itse toivoneet, TtT, dosentti Anna Liisa Aho esittelee Tampereen yliopistossa tehdyn tutkimuksen lähtökohtia. Tutkijaryhmään kuuluvat hänen lisäkseen TtM Sari Laitiola ja TtT, professori Marja Kaunonen.

Tamperelaistutkimukseen osallistuneet isovanhemmat kokivat saaneensa eniten tukea omilta läheisiltään ja perheeltään, toiseksi eniten vertaisilta. Myös sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten antama tuki mainittiin useimmissa vastauksissa.

– Yleisesti tärkeänä pidettiin sitä, että voi surra ja muistella lapsenlasta jonkun kanssa, että tulee kuulluksi ja huomioiduksi. Samalla saa ymmärrystä ja fyysistä läheisyyttä.

Isovanhemmat toivoivat eniten tukea sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisilta, myös keskustelua seurakunnan papin kanssa.

– Heillä oli valtava huoli vanhempien selviytymisestä oman jaksamisensa lisäksi. Työssä käyminen koettiin ylivoimaisena, ja isovanhemmat kaipasivat apua kotitöihin. Lapsenlapsen kuolema aiheutti mielenterveysongelmia, ja osa tutkimukseen vastanneista ilmoittikin käyneensä säännöllisessä terapiassa, Aho kertoo.

 

Juttu on julkaistu LOKI-lehdessä 2/2018. Lue koko lehti ja tutustu myös muihin Lounais-Suomen Syöpäyhdistyksen julkaisuihin verkkosivuillamme.

 

Teksti: Aleksi Rajamäki